Ihmisellä tuntuu olevan kova tarve peilata omaa käyttäytymistään muihin eläinlajeihin. Moni seksuaalisuuteen liittyvä asia saattaa tuntua helpommin ymmärrettävältä, mikäli se nähdään osana muidenkin lajien luontaista käyttäytymistä. Niinpä sekä tutkijat että toimittajat ovat pyrkineet viime vuosina löytämään jo varsin ahkerasti selityksiä ja esimerkkejä homoseksuaaliselle käytökselle luonnosta. Seksuaalisuuden evoluutio on itsessään mielenkiintoinen tutkimusaihe, mutta tutkimuksen kannalta on jokseenkin epäolennaista tietää, kuinka yleistä eritavoin kategorioitu seksi ja seksuaalisuus on jollain toisella lajilla. Seksi samaa sukupuolta olevien kanssa onkin luonnossa kovin tavallista, mutta sen sijaan seksuaalisen monimuotoisuuden sosiaalinen diskriminaatio vaikuttaisi olevan ainoastaan ihmiselle ominainen käyttäytymispiirre, jota ei ole tiettävästi tavattu muilla lajeilla. Etenkin aikuisten yksilöiden keskinäiset seksuaaliset huomionosoitukset tuntuvat olevan vain ja ainoastaan ihmislajista jollain tapaa myös ulkopuolisille huomionarvoisia. Kuten eräs varttuneempi perinnöllisyystieteilijä asian kerran tiivisti, luonnossa lajeilla ei ole varsinaisesti sukupuolia tai seksuaalista suuntautumista, on vain seksiä yksilöiden välillä. Joskus se johtaa lisääntymiseen, yleensä kuitenkaan ei.
Se, että keskimääräisiä ilmiasuja, pitäen sisällään siis seksuaalisen käyttäytymisen, tarkastelemalla jonkin lajin edustajat voidaan jakaa vaikkapa hetero-, homo- ja muihin seksuaaleihin tiettyjen tuntomerkkien perusteella, ei tarkoita, että yksilöt voidaan aina tällä tavoin jaotella samoin kriteerein. Ei myöskään ole olemassa mitään ”luonnonlakia”, joka määräisi, että jaottelu olisi ikuisesti muuttumaton. Yksilöt ja populaatiot luonnossa eivät jaottele itseään ja toisia lajitovereita tällä tavoin. Yksilöiden seksuaalisuus populaation sisällä on biologisessa mielessä jatkumo; populaatiossa ei siis ajatella olevan normaalia tai epänormaalia seksuaalisuuden ilmenemistä. Käytännössä kyse on vain yksittäisten yksilöiden toiminnasta, jota ohjaavat niiden perintötekijät.
Se, onko jokin (seksuaalinen) käytös valinnan kannalta edullista, riippuu vallitsevista olosuhteista. Esimerkiksi mustajoutsenilla pariutuneet koiraat ovat verrattain yleisiä, sillä ne pystyvät yhdessä paremmin huolehtimaan jälkeläisistään kuin koiras-naarasparit. Näin naaraan rooliksi voikin jäädä vain muniminen. Joku voi kyseenalaistaa tällaisen toiminnan järkevyyden luonnonvalinnan kannalta, sillä toiselle koiraalle tästä ei välttämättä ole biologisessa mielessä hyötyä. Tällöin voi tosin tulla yllätyksenä, että ns. heteroparien jälkeläiset luonnossa eivät läheskään aina ole pariskunnan biologisia jälkeläisiä, sillä tehokkain siittäjä ei välttämättä ole tehokkain poikasten hoitaja. Vastaavasti erittäin yleistä luonnossa on, että koiras on eräänlainen välttämättömyys sukusolujen tuottajana ja siittäjänä, mutta muuten panos lajin selviytymisen kannalta on vähäinen. Etenkin monilla sorsalinnuilla homoseksuaalinen käytös on yleistä koirailla, sillä ne eivät jää huolehtimaan poikasistaan vaan kerääntyvät kesän viettoon suuriksi koirasparviksi. Vastaavasti homoseksuaaliseksi luokiteltu käyttäytyminen on yleistä naaraslaumoissa/parvissa, sillä se voi edesauttaa yksilöiden omaa asemaa, täten parantaen jälkeläisten selviytymistodennäköisyyttä. Etenkin sellaisilla lajeilla, joiden sukupuolet eivät ulkoisesti eroa juuri toisistaan, seksuaalista käytöstä osoitetaan vaihtelevasti eri sukupuolille.
Nyt kun on havaittu, että seksi on eläimillä jokseenkin sattumanvaraista ja seksuaalinen ehdottomuus harvinaista (mukaan lukien ehdoton heteroseksuaalisuus), voidaan palata miettimään, mikä tämän koko näytöksen tarkoitus on ollut. Täytyykö jonkun todella nähdä ensin sorsakoiraat harrastamassa seksiä ennen kuin voi samankaltaista käytöstä hyväksyä omilta lajitovereiltaan? Vai pitäisikö loputtoman homopingviinijahdin sijaan keskittyä miettimään, miksi me olemme ainoita, joille toisten seksi ja seksuaalisuus tuntuu olevan ongelma?
Nico Alioravainen on evoluutioekologian väitöskirjatutkija
